Kirjoittaja: Miia Lehtonen
Painun kalliota vasten ja hengitän. Kivi hohkaa lämpöä tämän elämän.
Katson taivaalle ja näen pilvien liikkuvan – sulautuvan ja erkaantuvan.
Me ollaan muutoksen matkalla aina. Tänään, huomenna ja lauantaina.Anna mun laittaa kädet hiljaa sun harteille,
jälki lämmittää ja pehmentää kaipuumme.
Anna tunteen tulla esiin, mikä piilossa on – naura, tanssi ja ilakoi.
Jos kosketus herkistää ja sulattaa jään,
anna sen tulla esiin ja hengittää.Avaudu itsellesi kokonaan, kosketus vie sut matkalle tuntemaan.
Mikä sisälläsi on jäänyt nukuksiin, sanomatta mitään kyyristynyt olemattomiin.
Anna kosketuksen viedä sut lähelle,
sitä mitä olet – olet kultakimpale.Me tarvitsemme toisiamme viereemme.
Kosketus tuo turvaa ja lämmittää.
Auttaa jäänkin sulamaa.
Kuuntelen sua en painosta. Sallitko käden kosketuksen olla sun harteilla?
Nämä sanat syntyivät paperille, kun mietin aikaa, jossa tällä hetkellä elämme. Viikko sitten olin ison väkijoukon keskellä. Niin suuressa väkijoukossa en ole moneen vuoteen ollut. Tunnustelin tilannetta kehossani: miltä oleminen tuntuu? Miten kehoni reagoi? Mitä ajatuksia tulee mieleeni? Pistin merkille, että sisääni oli kertynyt epäilystä ja epäluottamusta. Uskallanko olla tässä? Olenko turvassa?
Pelko on tullut meitä jokaista lähelle. Varovaisuus on ollut keino suojautua sitä vastaan, jota emme paljain silmin näe ja jonka muotoa emme tunnista. Meillä on ollut yhteinen vastus, mutta jokaisen on tullut toimia yksin tai pienemmässä yhteisössä. Epäilys on sattanut kuljettaaa meidät kauemmaksi toisistamme. Ihminen hakee turvaa toisistaan, mutta nyt fyysistä läheisyyttä ja sen luomaa voimaa ei ole ollut tukenamme kuten ennen.
Reagoimme pelkoon eri tavoin – toiset joustavammin kuin toiset. Olemme olleet ja olemme vieläkin keskellä kollektiivista muutosta. Kaipaan takaisin aikaan, josta muistan vapauden ja läheisyyden ystävien ja perheen kesken. Maailma on muuttunut. Samalla sisäinen olemus ja tila on muuttunut. Kaipaan kosketusta ja muiden ihmisten läheisyyttä. Seistessäni väkijoukossa huomasin, miten suuri merkitys hyviin tapoihin kuuluvalla kättelyllä on luottamuksen rakentamisessa.
Arjen hellyys ja toisen ihmisen huomioiminen ovat asioita joista syntyy kestävä vuorovaikutus. Myönteinen kosketus, kättely ja lämminhenkinen halaus ovat voimanlähteitä ja samalla sanatonta viestintää välillämme. Kosketuksen kaipuu saattaa kouraista syvältä sisältämme ja saada olomme tuntumaan yksinäiseltä. Käden ojentaminen – saanko koskettaa? On ajassamme voimakas ilmaisu sille, että kokee toisen ihmisen merkityksellisenä ja tärkeänä. Sanat eivät aina riittä. Kosketuksen viesti läpäisee sanomattomien lauseiden muurit ja kertoo viestin, jonka sydän vain kuulee.
Anna mun pyyhkiä pois sun kyyneleet ja istua sun vierees hiljaa tuuleen.
Anna mun ottaa sut syliin ja kantaa, asioita joita elämä tuo vastaan.Ota kädestäni kiinni, älä pelkää.
Luota muhun niin kuin mäkin suhun.
Älä käperry yksin maskin taa,
vaan katso silmiin ja elä unelmaa.
Me ollaan vapaita vaan jos uskomme niin,
ei jätetä unelmia kirjojen kansiin.Kävelet vastaan, et mitään nää.
Tunnetko mua enää lainkaan?
Kuka nostaa katseemme kohti tulevaa,
Kuka luo uskoa eheyteen tähän hetkeen synkkään tummaan.
Me ollaan yhdessä tämä maa.
Opitaan uudelleen luottaa ja koskettaa.Kuka tunnistaa sut varjojen takaa,
jos piiloudut muilta etkä palaa?
Eletään yhdessä ja rakennetaan,
luottamusta rakkauden maan.Ota kädestä kii, älä pelkää.
Kosketa mua ja anna elämän kantaa.
Ollaan ihmisiä toisillemme nytkin,
kun moni käpertyy peiton alle yksin.
Anna mun pyyhkiä pois sun kyyneleet ja istua sun vierees hiljaa tuuleen.
Anna mun ottaa sut syliin ja kantaa, asioita joita elämä tuo vastaan.
Miia Lehtonen on blogaaja, Satuhierontaohjaaja, Mindfulness ja Tietoinen kosketus -kouluttaja.
Tutustu lisää: www.lasnaolonhetki.fi